"Itse sen tunsi niin vahvasti silloin, että nyt ollaan äiti ja isä" : vanhemmuuden jatkuminen lapsen kuoleman jälkeen

Tutkielmassani selvitin, miten vanhemmuus jatkuu lapsen kuoleman jälkeen. Aineistoni muodostui kahdeksan vanhemman litteroiduista haastatteluista. Hyödynsin analyysissa kategoria-analyysia diskursiivisena sisällönanalyysina. Lapsen kuolema on sosiaalityössä vähän tutkittu aihe. Tutkimuksen teoreettinen näkökulma perustuu kirjallisuuskatsaukseen. Tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen muodostaa nk. uusi surukäsitys, jonka mukaan kuolema ei katkaise kuolleen ja jäljelle jääneen välistä sidettä. Suruprosessin tehtävänä ei ole kuolleen unohtaminen vaan uuden, mielikuvien tasolla toimivan suhteen muodostaminen. Side kuolleeseen säilyy, mutta muuttuneessa muodossa. Lapsen kuoleman kohdalla se merkitsee sitä, että vanhemmuus ei pääty lapsen kuolemaan. Tutkimukseni empiriaosuus jakautuu kolmeen alalukuun: lapsensa menettäneen vanhemman jäsenkategoriaan, lapsen elämän jatkumiseen ja viranomaistukeen. Luku lapsen elämän jatkumisesta on tutkimukseni keskiössä, sillä siinä käsittelen vanhemmuuden jatkumista lapsen kuoleman jälkeen. Kaksi muuta alalukua taustoittavat tätä empirialukua. Löysin tutkimuksessani lapsensa menettäneen vanhemman jäsenkategorian, jonka tunnuspiirteinä on erilaisuuden kokemus ja pelko. Kategorian sisällä on myös eroja. Käsittelen vanhemmuuden jatkumista lapsen elämän jatkumisen kautta. Muodostin kolme kategoriaa, jotka kuvaavat lapsen elämän jatkumista. Lapsen elämä jatkuu vanhemman sisäisessä todellisuudessa, perheenjäsenenä sekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Lapsen kuollessa lapsen ajatellaan sijaitsevan konkreettisesti haudassa sekä samalla jossakin toisessa todellisuudessa, paikassa jota kutsutaan taivaaksi. Ajan kanssa lapsen sijainti muuttuu haudan konkreettisesta sijainnista vanhemman sisälle. Vanhempi kantaa lasta mukanaan, eikä tarvitse haudalla käyntejä pitääkseen yhteyttä lapseen. Lapsi jatkaa elämäänsä myös perheenjäsenenä. Kuollut lapsi on näkyvissä perheissä eri tavoin, mutta lapsi koetaan perheenjäsenenä kuolemasta huolimatta. Lapsen elämän jatkuminen sosiaalisessa ympäristössä ei ole itsestään selvää. Vanhemmat joutuvat kamppailemaan kuolleen lapsen olemassaolon ja vanhemmuuden puolesta. Tämän seurauksena toisilla vanhemmilla kuolleen lapsen vanhemmuus jää yksityisasiaksi, jota ei mielellään jaeta muille. Toiset vanhemmat päätyvät pitämään kuolleen lapsen todellisuutta ja vanhemmuutta esillä sosiaalisen ympäristön negatiivisista reaktioista huolimatta. Käsittelin viranomaistukea negatiivisen ja positiivisen kokemuksen kautta. Sosiaalityöntekijät kohtaavat lapsensa menettäneistä vanhempia erityisesti sairaaloissa. Sosiaalityöntekijällä on hyvä olla tietoa lapsen menetyksen aiheuttamasta surusta, jotta he osaisivat huomioida vanhempien tilanteen paremmin. Lapsensa menettäneiden vanhempien ohjaaminen terapeuttisen avun piiriin on sattumanvaraista. Sosiaalityöntekijät voisivat olla muodostamassa hoitopolkua lapsensa menettäneille vanhemmille, jotta he pääsisivät halutessaan psyykkisen tuen piiriin. Sosiaalityöntekijät voivat osaltaan murtaa hiljaisuuden muuria, joka ympäröi lapsen kuolemaa